Julkkisten valokuvaajana itsensä tunnetuksi tehneen alankomaalaisen Anton Corbijnin debyyttiohjaus Control on hieno elokuva. Se on tarina Joy Divisionin itsemurhan tehneestä solistista Ian Curtisista, mutta ylittää tyypillisen muusikkoelämäkerran rajat arkirealismillaan, joka tekee keskushenkilöistä lihaa ja verta olevia ihmisiä sen sijaan, että heitä kohdeltaisiin sankarillisina poikkeusyksilöinä. Tämä oli toki odotettavissakin, koska samankaltaista periaatetta Corbijn on noudattanut valokuvissaankin. Jollekin saattaa tietysti olla järkytys nähdä Joy Divisionin jäsenet piereskelemässä takahuoneessa ja viljelemässä ala-astetasoista huumoria, mutta minun mielestäni juuri tämä asenne tekee elokuvasta olemassaolon arvoisen.
Joy Division on elokuvassa tosin vain toissijainen elementti, koska tarina keskittyy Curtisin persoonaan ja ihmissuhteisiin. Toisinaan Joy Divisionin mukana oleminen tuntuu lähes häiritsevältä tekijältä, mikä on katsottava ansioksi elokuvalle, sillä tavallisesti tämän tyyppisissä elokuvissa tilanne on juuri päinvastoin: varsinainen tarina on yhtä huttua ja elokuvaan on vaikea löytää tarttumapintaa, ellei ole kiinnostunut yhtyeestä ilmiönä. Corbijn on osannut keskittyä olennaiseen.
Ian Curtisin tragedian ytimen voisi tämän Curtisin vaimon Deborah Curtisin kirjaan perustuvan elokuvan perusteella kuvailla seuraavasti: Curtis menee liian nuorena naimisiin ja tekee lapsen oivaltaen liian myöhään, että hän ja hänen puolisonsa ovat menossa elämässä aivan eri suuntiin. Tai tarkemmin sanoen: Curtis on menossa pitkälle, puoliso ei minnekään. Voimakas tahto toteuttaa itseään yhdistettynä pohjimmiltaan hyvin kilttiin luonteeseen johtaa tällaisessa tilanteessa helposti murheelliseen lopputulokseen. Kyse on myös kolmiodraamasta, koska hän löytää itselleen paremmin sopivan kumppanin, mutta haluaa säilyttää sekä hänet että vaimonsa. Mitä pitäisi tehdä? Seurata omaa sydäntään ja jättää perheensä vai noudattaa velvollisuuttaan ja unohtaa unelmansa? Kumpikin vaihtoehto on osittainen itsemurha, joten eikö ole sama mennä loppuun saakka ja päättää päivänsä kokonaan? Dilemma ei liene kovin harvinainen. Vastaavanlainen tapahtumakulku on lähipiirissäkin nähty, alkoholismia ja hirttäytymisyritystä myöten, joten elokuva kosketti henkilökohtaisestikin.
Valmistauduin elokuvan katsomiseen kuuntelemalla Joy Divisionin koko tuotannon läpi, kronologisessa järjestyksessä. Nykyteknologia tekee tämän hyvin helpoksi, koska kappaleet voi järjestää soittolistalle halunsa mukaan ilman että tarvitsee säheltää levyjen kanssa. Kahden albumin, Unknown Pleasuresin ja Closerin, lisäksi Joy Divisionilla on kaksi kokoelmalevyä, Substance ja Still, jotka sisältävät ennen ja jälkeen albumien sekä niiden välissä äänitettyä musiikkia. Kun näihin lisää bootlegillä julkaistun Warsaw-demon sekä ensimmäisen levyn alkuperäisen, julkaisemattoman version, kappaleita kertyy yhteensä kuutisenkymmentä. Kuuntelu-urakka ei siis ollut suuren suuri. Suosittelen muillekin, koska aikajärjestyksessä kuunteleminen voi antaa ihan uusia näkökulmia yhtyeen musiikkiin.
Control ei anna täysin todenmukaista kuvaa Joy Divisionin musiikin kehityksestä, koska ensimmäinen kappale, jota yhtyeen nähdään soittavan livenä, on “Leaders of Men”. Se löytyy kyllä Joy Divisionin ensimmäiseltä julkaistulta EP:ltä An Ideal for Living, mutta Warsaw-demolta löytyvät raa’at punkvedot sivuutetaan kylmästi. Olisi ollut ilahduttavaa nähdä elokuvan yhtyeen soittavan niitä kunnioituksesta historiallista todellisuutta kohtaan siitä huolimatta, että yhtye haluaa kaikesta päätellen unohtaa noiden kappaleiden olemassaolon kokonaan. Taiteellisia näkökohtia ajatellen en voi heitä siitä moittia.
Vielä voisin mainita Corbijnin kameratyöskentelyn, vaikka se lienee jossain määrin tarpeetonta. Onhan selvää, että jos valokuvaaja tekee elokuvaa, kameratyöskentelyn on oltava erityisen näyttävää. Joskus liiankin näyttävää, mutta tässä tapauksessa niin ei onneksi ole. Otokset ovat usein visuaalisesti silmiinpistävän kauniita, mutta eivät niin kauniita, että ne vetäisivät kaiken huomion itseensä sisällön kustannuksella.
Ilkka Mattila kirjoitti Hesarin Nyt-liitteessä julkaistussa arvostelussaan, että “loppuvaiheissa tulee pohtineeksi, oliko päähenkilöiden traaginen elämä lopulta niin poikkeuksellista, että siitä piti tehdä pitkä elokuva”. Vastaus tähän kysymykseen on ehdoton ei; tämä elokuva kannatti tehdä juuri siksi, että “päähenkilöiden traaginen elämä” ei ollut kovin poikkeuksellista. Muuten elokuvasta olisi tullut taas yksi turhanpäiväinen kuuluisuuskuvaus muiden joukossa. Toivottavasti Corbijn tekee jotain vastaavaa toistekin.
