Rovaniemen laululintunen Tommi Liimatta esiintyi PSK Kaupunnissa kahtena peräkkäisenä iltana, keskiviikkona ja torstaina, täydelle yleisölle. En ole varsinainen fani, edes Absoluuttisen nollapisteen, mutta olin paikalla molempina päivinä (niinkuin moni muukin), koska ilmaiskonserteilla on taipumusta olla hintansa väärtejä.
Liimatta säesti itseään akustisella kitaralla osaamatta juurikaan laulaa saatikka sitten soittaa kitaraa, mutta tämä on tuskin yllätys kenellekään. Kazooistina Liimatta oli kuitenkin mainio. Jos peruspuitteet eivät ole kohdallaan, on syytä omaksua itseironinen asenne ja kiinnittää silmänkääntäjän tapaan yleisön mielenkiinto muihin seikkoihin. Liimatan kohdalla noita muita seikkoja ovat äkkiväärät sanoitukset ja spontaani huumori. Paras esimerkki jälkimmäisestä oli torstain konserttiin sisältynyt improvisoitu syntymäpäivälaulu samana päivänä 18 vuotta täyttäneelle yleisön edustajalle, joka oli arvatenkin otettu kunniasta.
Keskiviikon ja torstain settilistoissa oli jonkin verran päällekkäisyyttä, mutta ei niin paljon, että olisi voinut luulla kuulevansa saman konsertin kahteen kertaan. Biisit olivat enimmäkseen peräisin Absoluuttisen nollapisteen levyiltä, mutta myös Ahkeria simpansseja ja Liimatan soolotuotantoa kuultiin. Yllättäen paljon oli myös muiden säveltämiä kappaleita, vaikka useimmat niistä olivatkin vain lyhyitä pätkiä. Keskiviikkona kuultiin peräti kolmea Beatles-kappaletta. Blackbirdiä kuultiin vain muutama tahti. Hey Jude kuulosti hautajaisvirreltä. Twist and Shout kuulosti ihan itseltään. Keskiviikon cover-antiin sisältyi myös Elviksen Long Black Limousine, joka taidettiin kuulla jopa suunnilleen kokonaan. Torstaina Liimatta soitti vähemmän muiden biisejä, mutta ei malttanut olla kuunteluttamatta pätkää Dylanin Lay Lady Laytä. Hän yritti lopettaa keikan Kari Rydmanin Niin kaunis on maahan, mutta yleisö ei päästänyt häntä senkään jälkeen pois lavalta. Mielenkiintoista on, että Liimatan musiikki ja esiintyminen ovat niin pullollaan ironiaa, että noin vakavamielisen kappaleen valinta tuntui itsessään ironialta, vaikka se siitä huolimatta oli varmasti epäironisin Liimatan esittämistä biiseistä.
Keikat voisi tiivistää siten, että suuria musiikkielämyksiä ne eivät olleet, mutta Liimatta osasi viihdyttää muilla avuillaan niin hyvin, että vastaisuudessa voisin ehkä hitusen maksaakin samasta huvista. Absoluuttista nollapisteen konserteissa en ole koskaan käynyt, mutta kuvittelisin niiden olevan vähemmän hauskoja ja enemmän musikaalisia.
