Pahinta oli tanhuilu ja panhuilu

Rovaniemen laululintunen Tommi Liimatta esiintyi PSK Kaupunnissa kahtena peräkkäisenä iltana, keskiviikkona ja torstaina, täydelle yleisölle. En ole varsinainen fani, edes Absoluuttisen nollapisteen, mutta olin paikalla molempina päivinä (niinkuin moni muukin), koska ilmaiskonserteilla on taipumusta olla hintansa väärtejä.

Liimatta säesti itseään akustisella kitaralla osaamatta juurikaan laulaa saatikka sitten soittaa kitaraa, mutta tämä on tuskin yllätys kenellekään. Kazooistina Liimatta oli kuitenkin mainio. Jos peruspuitteet eivät ole kohdallaan, on syytä omaksua itseironinen asenne ja kiinnittää silmänkääntäjän tapaan yleisön mielenkiinto muihin seikkoihin. Liimatan kohdalla noita muita seikkoja ovat äkkiväärät sanoitukset ja spontaani huumori. Paras esimerkki jälkimmäisestä oli torstain konserttiin sisältynyt improvisoitu syntymäpäivälaulu samana päivänä 18 vuotta täyttäneelle yleisön edustajalle, joka oli arvatenkin otettu kunniasta.

Keskiviikon ja torstain settilistoissa oli jonkin verran päällekkäisyyttä, mutta ei niin paljon, että olisi voinut luulla kuulevansa saman konsertin kahteen kertaan. Biisit olivat enimmäkseen peräisin Absoluuttisen nollapisteen levyiltä, mutta myös Ahkeria simpansseja ja Liimatan soolotuotantoa kuultiin. Yllättäen paljon oli myös muiden säveltämiä kappaleita, vaikka useimmat niistä olivatkin vain lyhyitä pätkiä. Keskiviikkona kuultiin peräti kolmea Beatles-kappaletta. Blackbirdiä kuultiin vain muutama tahti. Hey Jude kuulosti hautajaisvirreltä. Twist and Shout kuulosti ihan itseltään. Keskiviikon cover-antiin sisältyi myös Elviksen Long Black Limousine, joka taidettiin kuulla jopa suunnilleen kokonaan. Torstaina Liimatta soitti vähemmän muiden biisejä, mutta ei malttanut olla kuunteluttamatta pätkää Dylanin Lay Lady Laytä. Hän yritti lopettaa keikan Kari Rydmanin Niin kaunis on maahan, mutta yleisö ei päästänyt häntä senkään jälkeen pois lavalta. Mielenkiintoista on, että Liimatan musiikki ja esiintyminen ovat niin pullollaan ironiaa, että noin vakavamielisen kappaleen valinta tuntui itsessään ironialta, vaikka se siitä huolimatta oli varmasti epäironisin Liimatan esittämistä biiseistä.

Keikat voisi tiivistää siten, että suuria musiikkielämyksiä ne eivät olleet, mutta Liimatta osasi viihdyttää muilla avuillaan niin hyvin, että vastaisuudessa voisin ehkä hitusen maksaakin samasta huvista. Absoluuttista nollapisteen konserteissa en ole koskaan käynyt, mutta kuvittelisin niiden olevan vähemmän hauskoja ja enemmän musikaalisia.

Silmät tien päällä

PSK Kaupunni on pieni oululainen baari, joka järjestää aina välillä kiinnostavia (ja ilmaisia!) konsertteja. Tänään oli vuorossa Office Building ja Laurila -yhtyeistä tuttu Janne Laurila, joka esitti kappaleitaan ja vähän toistenkin akustisella kitaralla itseään säestäen.

Olin aiemmin nähnyt Laurilan luonnossa vain yhtyeen kanssa, mutta näköjään homma toimii yhtä hyvin soolonakin. Ehkä jopa paremmin, koska Laurila on todella hyvä laulaja, mikä korostuu, kun sovitukset ovat askeettisia. Kappaleista osa oli vanhempaa englanninkielistä tuotantoa, osa uudempaa – tai ainakin julkaisematonta – suomenkielistä materiaalia. Lainakappaleita Laurila esitti muun muassa Johnny Cashiltä (Folsom Prison Blues!), Tuomari Nurmiolta ja yllättäen Tapio Heinoselta. Hieman ennen konsertin alkua toivoin mielessäni, että Laurila soittaisi “Eyes on the Roadin” Office Buildingin viimeiseltä levyltä, enkä joutunut pettymään, koska se oli itse asiassa keikan avauskappale.

Laurila on sikäli perinteinen lauluntekijä, että hänen musiikkinsa ei perustu mihinkään tuotettuun soundiin, vaan sointuihin, melodioihin ja rytmiin. Hän valitsee kuitenkin sointunsa ja sävelensä paremmin kuin useimmat saman koulukunnan muusikot (joita saisi kyllä olla enemmänkin) ja on lisäksi erinomainen tulkitsija. Lopputuloksena tästä minulla ei ole mitään kielteistä sanottavaa Laurilan konsertista ja voin suositella hänen keikoillaan käymistä muillekin.