Pahinta oli tanhuilu ja panhuilu

Rovaniemen laululintunen Tommi Liimatta esiintyi PSK Kaupunnissa kahtena peräkkäisenä iltana, keskiviikkona ja torstaina, täydelle yleisölle. En ole varsinainen fani, edes Absoluuttisen nollapisteen, mutta olin paikalla molempina päivinä (niinkuin moni muukin), koska ilmaiskonserteilla on taipumusta olla hintansa väärtejä.

Liimatta säesti itseään akustisella kitaralla osaamatta juurikaan laulaa saatikka sitten soittaa kitaraa, mutta tämä on tuskin yllätys kenellekään. Kazooistina Liimatta oli kuitenkin mainio. Jos peruspuitteet eivät ole kohdallaan, on syytä omaksua itseironinen asenne ja kiinnittää silmänkääntäjän tapaan yleisön mielenkiinto muihin seikkoihin. Liimatan kohdalla noita muita seikkoja ovat äkkiväärät sanoitukset ja spontaani huumori. Paras esimerkki jälkimmäisestä oli torstain konserttiin sisältynyt improvisoitu syntymäpäivälaulu samana päivänä 18 vuotta täyttäneelle yleisön edustajalle, joka oli arvatenkin otettu kunniasta.

Keskiviikon ja torstain settilistoissa oli jonkin verran päällekkäisyyttä, mutta ei niin paljon, että olisi voinut luulla kuulevansa saman konsertin kahteen kertaan. Biisit olivat enimmäkseen peräisin Absoluuttisen nollapisteen levyiltä, mutta myös Ahkeria simpansseja ja Liimatan soolotuotantoa kuultiin. Yllättäen paljon oli myös muiden säveltämiä kappaleita, vaikka useimmat niistä olivatkin vain lyhyitä pätkiä. Keskiviikkona kuultiin peräti kolmea Beatles-kappaletta. Blackbirdiä kuultiin vain muutama tahti. Hey Jude kuulosti hautajaisvirreltä. Twist and Shout kuulosti ihan itseltään. Keskiviikon cover-antiin sisältyi myös Elviksen Long Black Limousine, joka taidettiin kuulla jopa suunnilleen kokonaan. Torstaina Liimatta soitti vähemmän muiden biisejä, mutta ei malttanut olla kuunteluttamatta pätkää Dylanin Lay Lady Laytä. Hän yritti lopettaa keikan Kari Rydmanin Niin kaunis on maahan, mutta yleisö ei päästänyt häntä senkään jälkeen pois lavalta. Mielenkiintoista on, että Liimatan musiikki ja esiintyminen ovat niin pullollaan ironiaa, että noin vakavamielisen kappaleen valinta tuntui itsessään ironialta, vaikka se siitä huolimatta oli varmasti epäironisin Liimatan esittämistä biiseistä.

Keikat voisi tiivistää siten, että suuria musiikkielämyksiä ne eivät olleet, mutta Liimatta osasi viihdyttää muilla avuillaan niin hyvin, että vastaisuudessa voisin ehkä hitusen maksaakin samasta huvista. Absoluuttista nollapisteen konserteissa en ole koskaan käynyt, mutta kuvittelisin niiden olevan vähemmän hauskoja ja enemmän musikaalisia.

Duunarin kulli

Olin lauantaina seuraamassa vierestä lavarunouden suomenmestaruusfinaalia, joka järjestettiin ravintola Amarillon diskohelvetissä. Tapahtumasta löytyy kuvia ainakin Runokukon blogista. Kokemus oli kaikin puolin myönteinen, mutta en ikinä haluaisi olla moisen kilpailun tuomaristossa. En millään osaa päättää, millä perusteilla esityksiä tulisi arvostella. Onko olennaista, että teksti toimisi sellaisenaan, paperilta luettunakin, vai ovatko esittäjän lavakarisma, eläytyminen ja näyttelijän taidot tärkeämpiä? Pitäisikö performansseja arvostella älyllisesti eritellen vai pelkästään perstuntuman perusteella? Tuomareilta ei kilpailussa kyselty suullisia mielipiteitä, joten en tiedä, millä kriteereillä he numeroitaan antoivat. Tietysti koko ajatus numeroiden antamisesta taideteoksille on absurdi, mutta jos sille tielle lähdetään, niin johonkin niiden numeroiden on tietysti pohjauduttava.

Kilpailun voitti jussipaitaan sonnustautunut tamperelainen Kari Raineranta, joka osoitti sen, että kun tamperelaiseen laittaa tarpeeksi viskiä sisälle, ulos voi tulla tuplasti pohojalaasta paatosta. Loistava performanssi, tekstistä en muista mitään. Aina en saanut siitä selvääkään. Esitys vetosi kuitenkin vahvasti tunteisiin, joten perstuntuman perusteella voitto oli hyvinkin ansaittu.

Finaalikierroksen niukka häviäjä oli läpitunkematonta ja sikäli jossain määrin näytellyn oloista itsevarmuutta uhkunut Riina Särkilahti Kuopiosta. Lausuntatapa oli klassisempi kuin voittajalla ja kiinnitti huomion paremmin tekstin sisältöön. Tekstin sisältö ei ollut mielestäni kovin kummoista, mutta minuahan kiehtovatkin ihmisissä enemmän heikkoudet kuin vahvuudet. Tuomaristoon esitys kuitenkin upposi kuin Hitler saksalaisiin.

Tasapainoisimpana pidin Oulun Kari Miettusen esitystä, joka miellytti tuomaristoakin, mutta matka katkesi toiselle kierrokselle. Miettusen runoissa oli herkkyyttä, itseironiaa ja älyä. Lausunta oli karua ja korutonta, kuten runojen tyyliin sopi. Runoihin ehti keskittymään teksteinä, eikä pelkästään soljuvana äännevirtana, kuten monen osallistujan kohdalla kävi. Jos itse olisin saanut valita voittajan, olisin hyvinkin saattanut nostaa Miettusen ykköseksi. Mutta jälleen tuo kysymys arvostelukriteereistä nostaa päätään. Raineranta tuntui välittömästi voittajalta, Miettunen taas teki vähän pidemmän lenkin aivoissani.

Muitakin mieleenpainuvia esityksiä tarjottiin. Eeva-Kaarina Sarastamo Oulusta esitti toisella kierroksella oman versionsa äskettäisestä Oulussa järjestetystä Sex Pistols -konsertista. Eläytyminen ja heittäytyminen olivat vaikuttavat erityisesti esittäjän vielä vaikuttavamman iän huomioon ottaen. Performanssi herätti ajatuksia enintään esittäjän fyysiseen kestävyyteen liittyen, mutta ansaitsi eittämättä perstuntumapisteitä. Kirjoituksen otsikosta olen velkaa eräälle ensimmäisistä esiintyjistä, jonka nimi eksyi matkallaan neokorteksiini. Kiltinnäköisen naisen setti alkoi vaisusti, mutta huipentui ylistysrunoon duunarin kullille. Myönnytyksenä meille, joiden kädet eivät ole känsiä nähneetkään, runoilija kuitenkin totesi, ettei miehen tarvitse olla duunari, kunhan hänellä on duunarin kulli. Siihen voimme varmasti kaikki yhtyä.

Kilpailun loputtua Ari Taskinen säesti kitarallaan runoilija Teemu Hirvilammea kolmen runon verran. Hirvilammea olisi mielellään kuunnellut pitempäänkin, mutta Taskisen tarpeellisuus jäi vähän epäselväksi, etenkin kun kitarasoundi oli aiheuttaa päänsärkyä bassovärähtelyineen. Vika saattoi toki olla vain paikan akustiikassa, johon Taskinen ei voinut vaikuttaa. Lavan tyhjennyttyä runoilijoista johdattivat diskopallo ja monotoninen jumputus läsnäolijat ylevämmistä sfääreistä takaisin Amarillon alakertaan.

Silmät tien päällä

PSK Kaupunni on pieni oululainen baari, joka järjestää aina välillä kiinnostavia (ja ilmaisia!) konsertteja. Tänään oli vuorossa Office Building ja Laurila -yhtyeistä tuttu Janne Laurila, joka esitti kappaleitaan ja vähän toistenkin akustisella kitaralla itseään säestäen.

Olin aiemmin nähnyt Laurilan luonnossa vain yhtyeen kanssa, mutta näköjään homma toimii yhtä hyvin soolonakin. Ehkä jopa paremmin, koska Laurila on todella hyvä laulaja, mikä korostuu, kun sovitukset ovat askeettisia. Kappaleista osa oli vanhempaa englanninkielistä tuotantoa, osa uudempaa – tai ainakin julkaisematonta – suomenkielistä materiaalia. Lainakappaleita Laurila esitti muun muassa Johnny Cashiltä (Folsom Prison Blues!), Tuomari Nurmiolta ja yllättäen Tapio Heinoselta. Hieman ennen konsertin alkua toivoin mielessäni, että Laurila soittaisi “Eyes on the Roadin” Office Buildingin viimeiseltä levyltä, enkä joutunut pettymään, koska se oli itse asiassa keikan avauskappale.

Laurila on sikäli perinteinen lauluntekijä, että hänen musiikkinsa ei perustu mihinkään tuotettuun soundiin, vaan sointuihin, melodioihin ja rytmiin. Hän valitsee kuitenkin sointunsa ja sävelensä paremmin kuin useimmat saman koulukunnan muusikot (joita saisi kyllä olla enemmänkin) ja on lisäksi erinomainen tulkitsija. Lopputuloksena tästä minulla ei ole mitään kielteistä sanottavaa Laurilan konsertista ja voin suositella hänen keikoillaan käymistä muillekin.