Ken kerran on maistanut
duunarin kullia,
hän runoilijaa ei enää huoli,
ei kuvantekijää, kynänpyörittäjää,
herkkäsormista näppäilijää.
Muusikon saattaisi vielä niellä,
kitaran rämpyttäjän,
mutta hiljaista lahdella soutajaa ei enää milloinkaan.

Oi, vain duunari tietää
miten lihakset paisuu.
Hänessä on uhoa ja voimaa,
taukoja ja hengästystä.
Oikea mies nojaa lapion varteen, painaa maahan taas, tuhat kertaa kunnes työ on valmis,
viilta kiiltävä ja kaunis.

Känsäisen kouran
hellä hetki,
karkea duunarin laulu,
duurissa ja mollissa,
sitä vain haluaa yhä uudelleen.
Kitaran rämpyttäjäkin käy,
jos miehellä vain
on duunarin kulli.

Tässä tämä runo kokoknaisuudessaan. Kiva kun huomasit!
Helena