Olin lauantaina seuraamassa vierestä lavarunouden suomenmestaruusfinaalia, joka järjestettiin ravintola Amarillon diskohelvetissä. Tapahtumasta löytyy kuvia ainakin Runokukon blogista. Kokemus oli kaikin puolin myönteinen, mutta en ikinä haluaisi olla moisen kilpailun tuomaristossa. En millään osaa päättää, millä perusteilla esityksiä tulisi arvostella. Onko olennaista, että teksti toimisi sellaisenaan, paperilta luettunakin, vai ovatko esittäjän lavakarisma, eläytyminen ja näyttelijän taidot tärkeämpiä? Pitäisikö performansseja arvostella älyllisesti eritellen vai pelkästään perstuntuman perusteella? Tuomareilta ei kilpailussa kyselty suullisia mielipiteitä, joten en tiedä, millä kriteereillä he numeroitaan antoivat. Tietysti koko ajatus numeroiden antamisesta taideteoksille on absurdi, mutta jos sille tielle lähdetään, niin johonkin niiden numeroiden on tietysti pohjauduttava.
Kilpailun voitti jussipaitaan sonnustautunut tamperelainen Kari Raineranta, joka osoitti sen, että kun tamperelaiseen laittaa tarpeeksi viskiä sisälle, ulos voi tulla tuplasti pohojalaasta paatosta. Loistava performanssi, tekstistä en muista mitään. Aina en saanut siitä selvääkään. Esitys vetosi kuitenkin vahvasti tunteisiin, joten perstuntuman perusteella voitto oli hyvinkin ansaittu.
Finaalikierroksen niukka häviäjä oli läpitunkematonta ja sikäli jossain määrin näytellyn oloista itsevarmuutta uhkunut Riina Särkilahti Kuopiosta. Lausuntatapa oli klassisempi kuin voittajalla ja kiinnitti huomion paremmin tekstin sisältöön. Tekstin sisältö ei ollut mielestäni kovin kummoista, mutta minuahan kiehtovatkin ihmisissä enemmän heikkoudet kuin vahvuudet. Tuomaristoon esitys kuitenkin upposi kuin Hitler saksalaisiin.
Tasapainoisimpana pidin Oulun Kari Miettusen esitystä, joka miellytti tuomaristoakin, mutta matka katkesi toiselle kierrokselle. Miettusen runoissa oli herkkyyttä, itseironiaa ja älyä. Lausunta oli karua ja korutonta, kuten runojen tyyliin sopi. Runoihin ehti keskittymään teksteinä, eikä pelkästään soljuvana äännevirtana, kuten monen osallistujan kohdalla kävi. Jos itse olisin saanut valita voittajan, olisin hyvinkin saattanut nostaa Miettusen ykköseksi. Mutta jälleen tuo kysymys arvostelukriteereistä nostaa päätään. Raineranta tuntui välittömästi voittajalta, Miettunen taas teki vähän pidemmän lenkin aivoissani.
Muitakin mieleenpainuvia esityksiä tarjottiin. Eeva-Kaarina Sarastamo Oulusta esitti toisella kierroksella oman versionsa äskettäisestä Oulussa järjestetystä Sex Pistols -konsertista. Eläytyminen ja heittäytyminen olivat vaikuttavat erityisesti esittäjän vielä vaikuttavamman iän huomioon ottaen. Performanssi herätti ajatuksia enintään esittäjän fyysiseen kestävyyteen liittyen, mutta ansaitsi eittämättä perstuntumapisteitä. Kirjoituksen otsikosta olen velkaa eräälle ensimmäisistä esiintyjistä, jonka nimi eksyi matkallaan neokorteksiini. Kiltinnäköisen naisen setti alkoi vaisusti, mutta huipentui ylistysrunoon duunarin kullille. Myönnytyksenä meille, joiden kädet eivät ole känsiä nähneetkään, runoilija kuitenkin totesi, ettei miehen tarvitse olla duunari, kunhan hänellä on duunarin kulli. Siihen voimme varmasti kaikki yhtyä.
Kilpailun loputtua Ari Taskinen säesti kitarallaan runoilija Teemu Hirvilammea kolmen runon verran. Hirvilammea olisi mielellään kuunnellut pitempäänkin, mutta Taskisen tarpeellisuus jäi vähän epäselväksi, etenkin kun kitarasoundi oli aiheuttaa päänsärkyä bassovärähtelyineen. Vika saattoi toki olla vain paikan akustiikassa, johon Taskinen ei voinut vaikuttaa. Lavan tyhjennyttyä runoilijoista johdattivat diskopallo ja monotoninen jumputus läsnäolijat ylevämmistä sfääreistä takaisin Amarillon alakertaan.
