Pahinta oli tanhuilu ja panhuilu

Rovaniemen laululintunen Tommi Liimatta esiintyi PSK Kaupunnissa kahtena peräkkäisenä iltana, keskiviikkona ja torstaina, täydelle yleisölle. En ole varsinainen fani, edes Absoluuttisen nollapisteen, mutta olin paikalla molempina päivinä (niinkuin moni muukin), koska ilmaiskonserteilla on taipumusta olla hintansa väärtejä.

Liimatta säesti itseään akustisella kitaralla osaamatta juurikaan laulaa saatikka sitten soittaa kitaraa, mutta tämä on tuskin yllätys kenellekään. Kazooistina Liimatta oli kuitenkin mainio. Jos peruspuitteet eivät ole kohdallaan, on syytä omaksua itseironinen asenne ja kiinnittää silmänkääntäjän tapaan yleisön mielenkiinto muihin seikkoihin. Liimatan kohdalla noita muita seikkoja ovat äkkiväärät sanoitukset ja spontaani huumori. Paras esimerkki jälkimmäisestä oli torstain konserttiin sisältynyt improvisoitu syntymäpäivälaulu samana päivänä 18 vuotta täyttäneelle yleisön edustajalle, joka oli arvatenkin otettu kunniasta.

Keskiviikon ja torstain settilistoissa oli jonkin verran päällekkäisyyttä, mutta ei niin paljon, että olisi voinut luulla kuulevansa saman konsertin kahteen kertaan. Biisit olivat enimmäkseen peräisin Absoluuttisen nollapisteen levyiltä, mutta myös Ahkeria simpansseja ja Liimatan soolotuotantoa kuultiin. Yllättäen paljon oli myös muiden säveltämiä kappaleita, vaikka useimmat niistä olivatkin vain lyhyitä pätkiä. Keskiviikkona kuultiin peräti kolmea Beatles-kappaletta. Blackbirdiä kuultiin vain muutama tahti. Hey Jude kuulosti hautajaisvirreltä. Twist and Shout kuulosti ihan itseltään. Keskiviikon cover-antiin sisältyi myös Elviksen Long Black Limousine, joka taidettiin kuulla jopa suunnilleen kokonaan. Torstaina Liimatta soitti vähemmän muiden biisejä, mutta ei malttanut olla kuunteluttamatta pätkää Dylanin Lay Lady Laytä. Hän yritti lopettaa keikan Kari Rydmanin Niin kaunis on maahan, mutta yleisö ei päästänyt häntä senkään jälkeen pois lavalta. Mielenkiintoista on, että Liimatan musiikki ja esiintyminen ovat niin pullollaan ironiaa, että noin vakavamielisen kappaleen valinta tuntui itsessään ironialta, vaikka se siitä huolimatta oli varmasti epäironisin Liimatan esittämistä biiseistä.

Keikat voisi tiivistää siten, että suuria musiikkielämyksiä ne eivät olleet, mutta Liimatta osasi viihdyttää muilla avuillaan niin hyvin, että vastaisuudessa voisin ehkä hitusen maksaakin samasta huvista. Absoluuttista nollapisteen konserteissa en ole koskaan käynyt, mutta kuvittelisin niiden olevan vähemmän hauskoja ja enemmän musikaalisia.

Silmät tien päällä

PSK Kaupunni on pieni oululainen baari, joka järjestää aina välillä kiinnostavia (ja ilmaisia!) konsertteja. Tänään oli vuorossa Office Building ja Laurila -yhtyeistä tuttu Janne Laurila, joka esitti kappaleitaan ja vähän toistenkin akustisella kitaralla itseään säestäen.

Olin aiemmin nähnyt Laurilan luonnossa vain yhtyeen kanssa, mutta näköjään homma toimii yhtä hyvin soolonakin. Ehkä jopa paremmin, koska Laurila on todella hyvä laulaja, mikä korostuu, kun sovitukset ovat askeettisia. Kappaleista osa oli vanhempaa englanninkielistä tuotantoa, osa uudempaa – tai ainakin julkaisematonta – suomenkielistä materiaalia. Lainakappaleita Laurila esitti muun muassa Johnny Cashiltä (Folsom Prison Blues!), Tuomari Nurmiolta ja yllättäen Tapio Heinoselta. Hieman ennen konsertin alkua toivoin mielessäni, että Laurila soittaisi “Eyes on the Roadin” Office Buildingin viimeiseltä levyltä, enkä joutunut pettymään, koska se oli itse asiassa keikan avauskappale.

Laurila on sikäli perinteinen lauluntekijä, että hänen musiikkinsa ei perustu mihinkään tuotettuun soundiin, vaan sointuihin, melodioihin ja rytmiin. Hän valitsee kuitenkin sointunsa ja sävelensä paremmin kuin useimmat saman koulukunnan muusikot (joita saisi kyllä olla enemmänkin) ja on lisäksi erinomainen tulkitsija. Lopputuloksena tästä minulla ei ole mitään kielteistä sanottavaa Laurilan konsertista ja voin suositella hänen keikoillaan käymistä muillekin.

Rakkaus repii meidät erilleen

Julkkisten valokuvaajana itsensä tunnetuksi tehneen alankomaalaisen Anton Corbijnin debyyttiohjaus Control on hieno elokuva. Se on tarina Joy Divisionin itsemurhan tehneestä solistista Ian Curtisista, mutta ylittää tyypillisen muusikkoelämäkerran rajat arkirealismillaan, joka tekee keskushenkilöistä lihaa ja verta olevia ihmisiä sen sijaan, että heitä kohdeltaisiin sankarillisina poikkeusyksilöinä. Tämä oli toki odotettavissakin, koska samankaltaista periaatetta Corbijn on noudattanut valokuvissaankin. Jollekin saattaa tietysti olla järkytys nähdä Joy Divisionin jäsenet piereskelemässä takahuoneessa ja viljelemässä ala-astetasoista huumoria, mutta minun mielestäni juuri tämä asenne tekee elokuvasta olemassaolon arvoisen.

Joy Division on elokuvassa tosin vain toissijainen elementti, koska tarina keskittyy Curtisin persoonaan ja ihmissuhteisiin. Toisinaan Joy Divisionin mukana oleminen tuntuu lähes häiritsevältä tekijältä, mikä on katsottava ansioksi elokuvalle, sillä tavallisesti tämän tyyppisissä elokuvissa tilanne on juuri päinvastoin: varsinainen tarina on yhtä huttua ja elokuvaan on vaikea löytää tarttumapintaa, ellei ole kiinnostunut yhtyeestä ilmiönä. Corbijn on osannut keskittyä olennaiseen.

Ian Curtisin tragedian ytimen voisi tämän Curtisin vaimon Deborah Curtisin kirjaan perustuvan elokuvan perusteella kuvailla seuraavasti: Curtis menee liian nuorena naimisiin ja tekee lapsen oivaltaen liian myöhään, että hän ja hänen puolisonsa ovat menossa elämässä aivan eri suuntiin. Tai tarkemmin sanoen: Curtis on menossa pitkälle, puoliso ei minnekään. Voimakas tahto toteuttaa itseään yhdistettynä pohjimmiltaan hyvin kilttiin luonteeseen johtaa tällaisessa tilanteessa helposti murheelliseen lopputulokseen. Kyse on myös kolmiodraamasta, koska hän löytää itselleen paremmin sopivan kumppanin, mutta haluaa säilyttää sekä hänet että vaimonsa. Mitä pitäisi tehdä? Seurata omaa sydäntään ja jättää perheensä vai noudattaa velvollisuuttaan ja unohtaa unelmansa? Kumpikin vaihtoehto on osittainen itsemurha, joten eikö ole sama mennä loppuun saakka ja päättää päivänsä kokonaan? Dilemma ei liene kovin harvinainen. Vastaavanlainen tapahtumakulku on lähipiirissäkin nähty, alkoholismia ja hirttäytymisyritystä myöten, joten elokuva kosketti henkilökohtaisestikin.

Valmistauduin elokuvan katsomiseen kuuntelemalla Joy Divisionin koko tuotannon läpi, kronologisessa järjestyksessä. Nykyteknologia tekee tämän hyvin helpoksi, koska kappaleet voi järjestää soittolistalle halunsa mukaan ilman että tarvitsee säheltää levyjen kanssa. Kahden albumin, Unknown Pleasuresin ja Closerin, lisäksi Joy Divisionilla on kaksi kokoelmalevyä, Substance ja Still, jotka sisältävät ennen ja jälkeen albumien sekä niiden välissä äänitettyä musiikkia. Kun näihin lisää bootlegillä julkaistun Warsaw-demon sekä ensimmäisen levyn alkuperäisen, julkaisemattoman version, kappaleita kertyy yhteensä kuutisenkymmentä. Kuuntelu-urakka ei siis ollut suuren suuri. Suosittelen muillekin, koska aikajärjestyksessä kuunteleminen voi antaa ihan uusia näkökulmia yhtyeen musiikkiin.

Control ei anna täysin todenmukaista kuvaa Joy Divisionin musiikin kehityksestä, koska ensimmäinen kappale, jota yhtyeen nähdään soittavan livenä, on “Leaders of Men”. Se löytyy kyllä Joy Divisionin ensimmäiseltä julkaistulta EP:ltä An Ideal for Living, mutta Warsaw-demolta löytyvät raa’at punkvedot sivuutetaan kylmästi. Olisi ollut ilahduttavaa nähdä elokuvan yhtyeen soittavan niitä kunnioituksesta historiallista todellisuutta kohtaan siitä huolimatta, että yhtye haluaa kaikesta päätellen unohtaa noiden kappaleiden olemassaolon kokonaan. Taiteellisia näkökohtia ajatellen en voi heitä siitä moittia.

Vielä voisin mainita Corbijnin kameratyöskentelyn, vaikka se lienee jossain määrin tarpeetonta. Onhan selvää, että jos valokuvaaja tekee elokuvaa, kameratyöskentelyn on oltava erityisen näyttävää. Joskus liiankin näyttävää, mutta tässä tapauksessa niin ei onneksi ole. Otokset ovat usein visuaalisesti silmiinpistävän kauniita, mutta eivät niin kauniita, että ne vetäisivät kaiken huomion itseensä sisällön kustannuksella.

Ilkka Mattila kirjoitti Hesarin Nyt-liitteessä julkaistussa arvostelussaan, että “loppuvaiheissa tulee pohtineeksi, oliko päähenkilöiden traaginen elämä lopulta niin poikkeuksellista, että siitä piti tehdä pitkä elokuva”. Vastaus tähän kysymykseen on ehdoton ei; tämä elokuva kannatti tehdä juuri siksi, että “päähenkilöiden traaginen elämä” ei ollut kovin poikkeuksellista. Muuten elokuvasta olisi tullut taas yksi turhanpäiväinen kuuluisuuskuvaus muiden joukossa. Toivottavasti Corbijn tekee jotain vastaavaa toistekin.